Post by Mordiggian on Apr 21, 2005 13:36:23 GMT -5
Osuipa tuossa käteeni päivällä pari kirjaa kun siivosin asuntoa ja järjestelin vähäistä omaisuuttani. Toinen oli J.R.R. Tolkienin Taru Sormusten Herrasta, raihnainen tiiliskivi jossa kaikki kolme kirjaa pötkössä jossa joku ala-astetasoinen puuväripiirros toimitti kansitaiteen virkaa ja toinen oli englanninkielinen taskupainos Kuninkaan Paluu -kirjasta jossa kansitaide mukaili Peter Jacksonin leffoja. Hiljennyinpä siinä hetkeksi miettimään sellaista asiaa kun kirjojen filmatisointi.
Ensimmäisenä tuli mieleeni kysymys, että voidaanko esimerkiksi Taru Sormusten Herra elokuvista keskustella aloittamatta keskustelua kysymyksellä "Ooks lukenu kirjat?"? Ikävä kyllä, tuntuisi siltä, että ei voida. Mutta miksi näin? Mikäli halutaan keskustella leffasta, silloin keskustellaan leffasta. Jos halutaan jutella kirjasta niin puhutaan kirjasta. Ne ovat kaksi eri asiaa. Kirja yhden henkilön tuotos ja filmatisointi yhden henkilön näkemys siitä.
Toki tämän kaltaisten leffojen pohjalta on hauska vaihtaa näkemys eroja esimerkiksi oluen ja savukkeen merkeissä, mutta kun kansaa pitää pystyä jakamaan tässäkin tapauksessa (kuten monissa muissakin asioissa) hardcore fanittajiin ja sunnuntai diggailijoihin. Jos et ole lukenut kirjoja ei sinulla ole minkäänlaista oikeutta pitää saati keskustella elokuvista.
Nämä hardcore fanit tietenkin ovat lukeneet ensimmäisen kerran Sormusten Herransa hieman ennenkuin oppivat lukemaankaan, puhuvat sujuvasti sekä quenyaa, sindaria, että westronia, tuntevat Keski-Maan historian paremmin kuin oman kotimaansa, matkaavat joka kolmas vuosi Tolkienin haudalle kunnioittamaan neroa ja lukevat tämän koko tuotannon läpi kahdesti vuodessa, syksyisin ja keväisin.
Ja sitten ovat he ketkä pitivät leffoista.
Nämä ehkä ajattelivat hommata Tolkienin tuotantoa iltalukemiseksi, selailevat opuksensa läpi, pitävät tai pettyvät ja seuraavaksi palaavat Sidney Sheldonin ihmeelliseen maailmaan. Mitä pahaa siinä on? Kuluuko tarina tuosta? Jos aikoo Tolkienia, tai fantasiaa yleensäkään, lukea niin pitäisikö kaikenlainen muu lukemisto polttaa ja varmuuden vuoksi heittää televisiokin ikkunasta peltoon? Eikö fantasiaa saa lukea dekkareiden tai kioskidraamojen ohessa? Joskin omalta osaltaan varmasti ovat petrolia pesään nakelleet nämä Frodon ja Legolasin ihailijat ja ihkuttajat. Kyllähän se tietenkin päähän ottaa kun ei nähdä tarinaa hahmoilta vaan laffateattereissakin huudetaan isoon ääneen niinkin yleissivistäviä sanoja kun vaikkapa "IHANA!" tai "HOTTIS!" aina kun joku pellavapäinen siloposki kankaalla koittaa veitsi kädessä kovasti dramatisoida hahmoaan.
Omalta osalta pitää sanoa sen verran, että Hobitti ja Taru Sormusten Herrasta trilogia (Aargh!! Tuo hollywoodin tuoma lisäsana ylvääseen tarinaan) on tullut luettua ja joitain osia jopa Keskeneräisten Tarjuen Kirjasta ja Silmarillion lähes kokonaan, elokuvista pidin sillä fantasiaa ei ole leffatarjonnassa liikaa (Harry Potteria en laske tähän genreen) ja visualisointi oli aika hienoa ja uskollista kirjan hengelle ja myöhäisen keskiajan yleis ilmeelle.
Miksi kirja ja leffa samasta aiheesta sulkevat toisensa pois? Samaan törmää lähes poikkeuksetta jokaisen filmatisoinnin yhteydessä.
Ensimmäisenä tuli mieleeni kysymys, että voidaanko esimerkiksi Taru Sormusten Herra elokuvista keskustella aloittamatta keskustelua kysymyksellä "Ooks lukenu kirjat?"? Ikävä kyllä, tuntuisi siltä, että ei voida. Mutta miksi näin? Mikäli halutaan keskustella leffasta, silloin keskustellaan leffasta. Jos halutaan jutella kirjasta niin puhutaan kirjasta. Ne ovat kaksi eri asiaa. Kirja yhden henkilön tuotos ja filmatisointi yhden henkilön näkemys siitä.
Toki tämän kaltaisten leffojen pohjalta on hauska vaihtaa näkemys eroja esimerkiksi oluen ja savukkeen merkeissä, mutta kun kansaa pitää pystyä jakamaan tässäkin tapauksessa (kuten monissa muissakin asioissa) hardcore fanittajiin ja sunnuntai diggailijoihin. Jos et ole lukenut kirjoja ei sinulla ole minkäänlaista oikeutta pitää saati keskustella elokuvista.
Nämä hardcore fanit tietenkin ovat lukeneet ensimmäisen kerran Sormusten Herransa hieman ennenkuin oppivat lukemaankaan, puhuvat sujuvasti sekä quenyaa, sindaria, että westronia, tuntevat Keski-Maan historian paremmin kuin oman kotimaansa, matkaavat joka kolmas vuosi Tolkienin haudalle kunnioittamaan neroa ja lukevat tämän koko tuotannon läpi kahdesti vuodessa, syksyisin ja keväisin.
Ja sitten ovat he ketkä pitivät leffoista.
Nämä ehkä ajattelivat hommata Tolkienin tuotantoa iltalukemiseksi, selailevat opuksensa läpi, pitävät tai pettyvät ja seuraavaksi palaavat Sidney Sheldonin ihmeelliseen maailmaan. Mitä pahaa siinä on? Kuluuko tarina tuosta? Jos aikoo Tolkienia, tai fantasiaa yleensäkään, lukea niin pitäisikö kaikenlainen muu lukemisto polttaa ja varmuuden vuoksi heittää televisiokin ikkunasta peltoon? Eikö fantasiaa saa lukea dekkareiden tai kioskidraamojen ohessa? Joskin omalta osaltaan varmasti ovat petrolia pesään nakelleet nämä Frodon ja Legolasin ihailijat ja ihkuttajat. Kyllähän se tietenkin päähän ottaa kun ei nähdä tarinaa hahmoilta vaan laffateattereissakin huudetaan isoon ääneen niinkin yleissivistäviä sanoja kun vaikkapa "IHANA!" tai "HOTTIS!" aina kun joku pellavapäinen siloposki kankaalla koittaa veitsi kädessä kovasti dramatisoida hahmoaan.
Omalta osalta pitää sanoa sen verran, että Hobitti ja Taru Sormusten Herrasta trilogia (Aargh!! Tuo hollywoodin tuoma lisäsana ylvääseen tarinaan) on tullut luettua ja joitain osia jopa Keskeneräisten Tarjuen Kirjasta ja Silmarillion lähes kokonaan, elokuvista pidin sillä fantasiaa ei ole leffatarjonnassa liikaa (Harry Potteria en laske tähän genreen) ja visualisointi oli aika hienoa ja uskollista kirjan hengelle ja myöhäisen keskiajan yleis ilmeelle.
Miksi kirja ja leffa samasta aiheesta sulkevat toisensa pois? Samaan törmää lähes poikkeuksetta jokaisen filmatisoinnin yhteydessä.
